Dangerous Men

Alkukuvana Mika Ripattin ohjaama Harhakuvia: Ben Kamras (2025, 13 min).

Miami Connectionista ja Hard Ticket To Hawaiista hullaantuneet saattavat luulla, että kömpelöiden toimintaelokuvien g-piste on vihdoin löydetty. Arvatkaapa uudelleen, sillä Dangerous Men pakottaa rimaa vielä matalammalle ja ampuu kauniisti maalin ohi, mikäli tämä ylipäänsä on mahdollista. Ohjaaja John S. Radin kuvasi kyhäelmänsä 1970-luvun lopulla, mutta yleisön keskuuteen se tekohengitettiin vasta 26 vuotta myöhemmin pelkäämättömän levittäjän Drafthouse Filmsin toimesta.

Paperilla elokuva kuulostaa kuin miltä tahansa peruslimaiselta kostojännäriltä. Mina todistaa sulhasensa väkivaltaisen kuoleman, mikä saa hänet suivaantuneena kostamaan kaikille mieskusipäille Los Angelesin kamaralla. Matkan varrella turpaansa saa jokainen peniksellinen niljake. Pian Minan perään lähtee virkavalta, vaan kostovyyhti johdattelee poliisit häikäilemättömän rikollisjengin kintereille.

Jos Dangerous Men ei olisi kehnoudessaan niin hulvattoman hauska, se luultavasti olisi painunut unholaan täysin syystä. Sitä on ohjattu ja kuvattu kuin sokerihumalaisessa summamutikassa, ja tarina etenee kuin käsikirjoituksesta olisi puuttunut kuvauspaikalla joka toinen sivu. Rad ei tunnu noudattavan elokuvassaan mitään elokuvantekemisen perusperiaatteita tai logiikkaa. Kohtaukset eivät nivoudu yhteen, musiikki on repäisty viiden markan videopelistä, eivätkä näyttelijät tunnu usein edes näyttelevän samassa elokuvassa. Unohtamatta ratkiriemukkaan surrealistista äänisuunnittelua ja sen loistoa poissaolollaan. Elokuvaa katsoessa voi saada etiäisiä siitä, millaista kovaotteista eksploitaatioelokuvahittiä tekijät olivat kaavailleet.

Dangerous Men on löysä lurautus, mutta “teos” on kaikkea muuta kuin tuskallista katsottavaa. Alkuvuonna lukuisia Ocar-palkintoja pokannut Anoran ohjaaja Sean Bakerkin on hehkuttanut elokuvaa valtavana nauru- ja endorfiinipommina, ja on arvellut elokuvan vain paranevan yleisön seurassa.

- Artturi Olavi Rostén & Juho Liukkonen