Frankenstein Junior

Turun elokuvakerhon syyssarjan teemana on 100 vuotta syntymästä, jonka puitteissa olemme koonneet oheisen neljän elokuvan sarjan, joiden lajityyppinä on syksyn ankeutta torjuva komedia. Näytökset Kino Killassa keskiviikkoisin kello 19.30. 

Tutustu ja lue lisää Turun elokuvakerhosta täältä: https://turunelokuvakerho.blogspot.com/

Kesäkuun 28. päivä sata vuotta täyttäneen – ja yhä porskuttavan – Mel Brooksin ura jakanee mielipiteitä komedian ystävien kesken puoleen jos toiseen. Melvin Kaminskyna Brooklynissa syntyneen koomikon 11 pitkän elokuvan mittainen tie parodiaohjaajana on käsitellyt monesti vähemmän hienovaraisen slapstickin keinoin niin mykkäelokuvaa, historiallista eeposta, Hitchcockia kuin tieteisfilmiä. Brooksin huumorin eräs kyseenalainen kulmakivi lieneekin Villiä hurjemmessa lännessä esiintyvät lehmipoikien ilmavaivat.

Frankenstein Junioria – johon sekä kriitikot että teatterien yleisö suhtautuivat suopeudella – voisi sanoa ohjaajansa parhaaksi ja aikuismaisimmaksi elokuvaksi. Se on suurella sydämellä ja pilke silmäkulmassa tehty kunnianosoitus vanhoille kauhuelokuville, etunenässään Universalin Frankenstein-sarja – joskin Brooksin tuotannosta laajemmin kirjoittanut Maurice Yacowar on löytänyt siitä myös yhtymäkohtia muiden muassa RKO:n King Kongiin ja Hammerin Frankensteinin kostoon.

Keinotekoisen elämän synnyttämistä tutkinut ja kokeidensa hirviömäisellä lopputuloksella julkisuuteen noussut Victor Frankenstein on maannut arkussaan jo hyvän tovin. Hänen neurokirurgiaa opettava pojanpoikansa Frederick yrittää pyristellä irti vaarinsa maineesta, mutta kohtalo on toista mieltä, tiedemiehen saadessa kutsun sukulinnaansa Transylvaniaan. Veri on vettä sakeampaa, ja pian myös Frederick on kätyreineen metsästämässä sopivaa pääkopan sisustaa kaapin kokoiselle luomukselle, jonka kohdalla mikään ei voi mennä vikaan. Toisaalta, olihan myös Titanic uppoamaton...

Brooksin yhdessä nimikkoroolissa nähtävän Gene Wilderin kanssa kirjoittaman tarinan voima on siinä, että Wilder toppuutti kumppaniaan tekemästä toista Villiä hurjempaa länttä, Brooksin toimiessa samalla vastavoimana sille, ettei lopputulos olisi ”taidefilmi, jonka näkee vain 14 ihmistä”. Verbaalisesta vitsitykityksestä (jonka suomenkieliset alatekstit antoivat nimensä Eppu Normaalille) löytyvä huumori puree etenkin, mikäli alkuperäisgenren klassikot ovat katsojalle tuttuja, sillä moni vitsi viittaa suoraan esikuviinsa. Lisänsä parodiaan tuovat Gerald Hirschfeldin upea mustavalkokuvaus, John Morrisin 1930- lukua varioivat sävellykset ja John C. Howardin leikkaus, jonka kuvasta toiseen liukuvat siirtymät sopivat elokuvaan kuin aivot formaldehydiin.