Anni tahtoo äidin ja Kala

KUVIn aluesarja tekee paluun kevään mittaisen tauon jälkeen!

Syyssarja 2026 starttaa minä muunakaan päivänä kuin Kino Killan 2-vuotissyntymäpäivänä 28.9. ja jatkuu marraskuun viimeiselle viikolle.

Maanantaisin klo 19:30 ajetaan arkiston aarteita 35mm filmiltä, liput 9/5€. Lämpimästi tervetuloa!

Tutustu KUVIin ja aluesarjoihin täältä: https://kavi.fi/elokuva-arkisto-myos-verkossa/aluesarjat/

Näytöksessä ajetaan sekä Anssi Mänttärin Anni tahtoo äidin (1989, 68min) sekä Kambuzia Partovin Kala (1989, 70min). 

Kilta ja Kuvi järjestävät 20.11. vietettävän Lapsen oikeuksien päivän kunniaksi tuplanäytöksen vuonna 1989 ilmestyneistä lastenelokuvista, toinen kotimainen, toinen iranilainen, koska miksipäs ei! Ei kannata antaa termin lastenelokuva hämätä, sillä nämä teokset sopivat kaikenikäisille. Näytöksen kokonaispituus on noin 140 minuuttia. Elokuvien välissä on lyhyt tauko.

Anni tahtoo äidin

Suomalaisessa lastenelokuvassa on kaksi perustyyppiä. Toinen tyyppi on kasvattava animaatioelokuva, jossa muovailuvaha liikehtii keskellä kömpelösti leikattuja paperinpaloja. Toinen on mahtipontinen satuelokuva, joka on Satu Silvon ja kangaskaupan risteytys. Siihen nähden Anssi Mänttärin Anni tahtoo äidin on helpottava kokemus: siinä ei ole jyräävän kasvattavaa lähtökohtaa eikä myöskään utuisia tyylikuvia, joiden taustalla ulisee suomalaisen jazzsäveltäjän tyylimusiikki.

Anni tahtoo äidin on yksinkertainen, lyhyt ja parhaimmillaan jopa irtonainen. Se on minimusikaali, jossa pientä on koko, näkö ja maku, mutta se on musikaali yhtä kaikki. Olosuhteet ovat mahdollisimman arkipäiväisiä, mutta fantasioidut musiikkinumerot irrottavat tarinan tahmeasta arkirealismista. Niin: Mänttäri fantasioi, Mänttäri on hauska.

Tarina sinänsä ei ole kummallinen: yksinhuoltajaisä ja hänen pikkutyttönsä huolestuvat ydinperheen risaisuudesta ja lähtevät yhdessä naisiin. Isä on ujo ja rupeaa naisten seurassa rykimään ja punottamaan, mutta tyttö toimii tehokkaammin kuin television parinmuodostusohjelmat. Mänttäri toistaa samaa tilannetta muutamina uusina muunnelmina ja kokoaa lopulta koko matkan varrella kertyneen ryhmän yhteen Suomifarssin parhaitten perinteitten mukaisesti. Kosiomatkalla Mänttäri saa ikään kuin ilmaisen tilaisuuden hahmotella pari ilkeää naiskuvaa, murskaavimpana esimerkkinä Miitta Sorvalin kolea leskirouva Saikkonen. Varsinaiseksi naistenvihaajaksi Mänttäristä ei ole ollut, helpompi on ollut löytää pilkkaa hänen mieskuvastaan.

Tällä kertaa Mänttärin mies on yksiselitteisen myönteinen henkilö: yksinhuoltaja Timppa on saamattomuudestaan huolimatta arkipäivän sankari, yritteliäs ja ymmärtävä. Muuten suomalainen mies saa ivaa ja ylenkatsetta juuri ansaitsemansa määrän mehukkaassa Napakymppi-parodiassa. Tai miksi kutsua parodiaksi kohtausta, jossa Kari Salmelainen esittää itseään ja muutkin osanottajat tapaa miltä tahansa Suomen nakkikioskilta.

Mänttärin musikaalin lause saattaa töksähdellä eikä uimakohtausten koreografia ehkä pärjää Esther Williamsille, mutta kokonaisuus kestää. Tyydyttävä elokuva merkitsee useimmiten vain yhden idean tyylikästä läpivientiä, ja Anni tahtoo äidin ei yritä liikoja. Enemmästä menevät kipsiin isommatkin pojat.

– Matti Apunen (Aamulehti 28.1.1989)

Kala

Iranilainen lastenelokuva on viime vuosina voittanut palkintoja useilla kansainvälisillä festivaaleilla ja saavuttanut esim Pariisissa norinaalilevityksessä kriitikkojen suosion. Elokuvien tarinat porautuvat syvästi arkielämään, lapsiin aikuisten jaloissa, lapsiin joiden kolhuista ja kohtaloista omaa todellisuuttaan elävillä aikuisilla ei yleensä tunnu olevan käsitystä. 

Ulkomaiselle katsojalle nämä näennäisesti täysin vieraasta kulttuuripiiristä tulevat elokuvat ovat yllättävän lähestyttäviä. Lasten tuntemukset ja seikkailut ylittävät vaivatta maitten rajat, samaistuminen tapahtuu heihin. Vieraat tavat ja rituaalit ovat ikään kuin sitä aikuisten maailmaa, jonka on tarkoituskin pysyä käsittämättömänä. Silti Iranin oloja tunteva katsoja voi lukea näistä elokuvista myös monta muuta, päällekkäistä kertomusta ja kommenttia. 

Elokuvien yhteydessä on länsimaisessa kritiikissä tapana mainita Italian neorealismi. Se eittämättä tuleekin mieleen, ja tämän hetken eurooppalaisittain tunnetuimman iranilaisen ohjaajan, Abbas Kiarostamin, mukaan sille on myös selityksensä: nykyiset ohjaajat ovat aikoinaan nähneet runsaasti kyseisiä elokuvia, ja toisaalta Kiarostamin mielestä Iranin nykyolot muistuttavat Italian sodanjälkeisiä aikoja. Kambuzia Partovin Kala voitti Berliinin lastenelokuvafestivaalien pääpalkinnon vuonna 1990, ja erinomaista lastenkulttuurityötä tekevä Oulun elokuvatoimisto toi sen tuoreeltaan Suomeen. 

Elokuvan päähenkilöinä on kolme pikkupoikaa – Javad, Amir ja tämän uskollinen varjo Mahmud – jotka tappelevat kultakalan omistamisesta. Tarina käynnistyy bussissa, jossa Javad näkee erään matkustajan kuljetuksessa olevan kultakalan, alkaa hartaasti haluta sitä uudenvuodenlahjaksi siskolleen ja yllättäen saakin sen hyppysiinsä. Mutta sama halu on iskenyt myös poikajoukon isoimpaan eli Amiriin, joka säälittä seuraa Javadia. Ja avuton Mahmud on enemmän tai vähemmän pakotettu ravaamaan kaksikon perässä ja seuraamaan kamppailua. Poikien kilpajuoksun aikana katsojan eteen avautuu kokonaan uusi maailma: iranilainen kaupunki katuineen, kujineen, kauppoineen, takapihoineen, kattotasanteineen.

Se on myös osittain näiden katulapsien oma maailma, jossa aikuiset vain hetkisen häilähtävät omissa puuhissaan. Vähitellen paljastuu, että Javad joutuu koulun sijaan olemaan töissä räätälinverstaassa, koska hänen isänsä on jossakin poissa...vankilassa. Isän “rikoskin” selviää pikkuhiljaa: osallistuminen shaahin vastaiseen poliittiseen mielenosoitukseen. Mutta tärkeämpää kuin aikuisten maailman ongelmat ja niiden ratkeaminen, ovat poikien omat tuntemukset: taistelu siitä minkä haluaa ja tarvitsee omakseen, sietämätön pelko, jännitys, kiihko, syöksyminen omaan maailmaan ja sen vasta muotoutumassa oleviin lakeihin. 

Kesken verissä päin tapahtuvaa kamppailua hylättyjen autojen hautuumaalla kala hetkeksi menettää merkityksensä: Javad huolestuu Amirin loukattua itsensä. Leikin taika murtuu saman tien, ja kaveruus, välittäminen, arkitodellisuus pakollisine kotiinpaluineen pulpahtavat esiin. Elokuvan lopussa Javad on jälleen perheen sanelemassa lapsen asemassa: äitinsä määräyksestä hän vapauttaa kalan.

– Satu Laaksonen (1992)