Ihmisiä sunnuntaina

Näytöksen jälkeen ohjaaja Milja Viita kertoo elokuvan tekemisestä sekä vastailee yleisön kysymyksiin. Lämpimästi tervetuloa!

Ihmisiä sunnuntaina on kuvattu mykkäelokuvista ja Lumièren varhaisista filmeistä tutulla käsin veivattavalla kameralla. Vanhan tekniikan tuottaman kuvan huojunta ja valon häilyväisyys leimaavat myös Viidan elokuvaa. Ihmisiä sunnuntaina viittaa nimellään saksalaisklassikko Menchen am Sonntag -elokuvaan (1930), joka on tunnettu esimerkki historian tapahtumien vaikutuksesta elokuvan myöhempään tulkintaan. Ajan vääjäämätön kulku ja elämän kaunis hauraus ovat molempien elokuvien keskeistä sisältöä.

Ohjaajan sana

Elokuvani Ihmisiä sunnuntaina on syntynyt tarpeesta tallentaa elämän tavanomaisia hetkiä –hetkiä, joista elämänkokemuksemme ja muistomme rakentuvat. Eräs pyrkimykseni oli yksinkertaisesti taltioida läsnäoloa, mutta niin että myös kuvaajan läsnäolo tallentuisi elokuvafilmille. Se oli mahdollista vanhan, käsin veivattavan kameran avulla. Sillä kuvaaminen on fyysisesti raskasta ja vaikka veivaustahdin pyrkisi pitämään vakiona, muuttuu kuvanopeus alinomaa. Kuvassa näkyy siis myös kuvaajan fyysinen läsnäolo, tehty työ, ehkä myös väsyminen ja käden heikkous.

Katsoessani elokuvaa Menschen am Sonntag koen kuvaaja Eugen Shüfftanin kameran tallentamien ohikiitävien hetkien paluun. Minua koskettaa erityisesti se, miten myötäelävästi hän tarkkailee huoletonta sunnuntaitaan viettäviä ihmisiä. Heillä ei ole tietoa siitä, että he astelevat historian pimenevällä näyttämöllä. Elokuvassa on mieleenpainuva kohtaus, jossa valokuvaaja kuvaa eri ikäisiä ihmisiä uimarannalla. Tunsin tarvetta vastata valokuvaajan kutsuun ja jatkaa hänen työtään. En työskennellessäni voinut olla vertaamatta nykyisyyttä aikaan, jolloin Menschen am Sonntag kuvattiin – siis hetkeen ennen natsismin nousua.

Analogisen elokuvantamisen välineet ovat keskeinen motivaationi lähde. Työskentely on fyysisesti vaativaa, altista epäonnistumisille ja siksi joskus myös henkisesti raskasta. Arvokasta filmiä on aina käytössä vain rajallinen määrä, se pakottaa keskittymään ja tekemään raskaita päätöksiä. Kuvaamishetki on aina ainutlaatuinen, eikä sitä voi toistaa. Pienikin tekninen virhe merkitsee usein täydellistä epäonnistumista. Satoja metriä pitkien filmien kehittäminen käsityönä pimiössä on sekin vaativa suoritus, mutta toisinaan myös inspiroiva työvaihe. Täällä virhe voi kääntyä uudeksi löydöksi.

Työskentelytapani on ollut yksinkertainen: antiikkiseen, käsin veivattavaan 35 mm elokuvakameraan on ladattu yksi 122 metrin filmirulla. Paikalla ovat vain minä ja kuvattavahenkilö. Käsikirjoitusta ei ole, kohde on voinut vaikuttaa omaan muotokuvaansa. Muotokuvien pituus on aina sama 122 metriä, neljä minuuttia. Yksi filmirulla tarjoaa rajatun palan yhdessä koettua aikaa. Projisoituna ajan kokemus muuttuu, se ei ole enää samaa tallennuksen aikaa. Kuvauksen hetkelläkin aika voi venyä tai tiivistyä Heideggerin kuvaamaksi ekstattiseksi ajaksi.