Punainen psalmi

Punainen psalmi on 1890-luvun pustalle sijoittuva sotamusikaali, joka kuvaa rikkaita riistäjiään vastaan lakon keinoin kapinoivia maataloustyöläisiä. Pitkistä otoista ja alle kolmestakymmenestä kuvasta koostuva, kansanmusiikin ja -tanssien kautta kerrottu tarina edustaa Miklós Jancsón ikoniseksi muodostunutta tyyliä, jossa audiovisuaalinen kerronta panoraamakuvineen yhdistyy vallankäytön mekaniikkojen ja väkivallan kaltaisiin teemoihin sekä ohjaajan usein suosimiin historiallisiin puitteisiin. Tyylistä puhuu kosolti filmin alkuperäinen unkarilainen nimi, Még kér a nép, vapaasti suomennettuna ”ihmiset kysyvät edelleen”. Kyseessä on lainaus maan kansallisrunoilijan ja vuoden 1848 vallankumouksen johtohahmoihin lukeutuneen Sándor Petőfin runosta A nép néveben (”Kansan nimissä”).

Markku Tuuli kirjoitti vuonna 1978 julkaistussa unkarilaista elokuvaa käsittelevässä teoksessaan Hiljaisuus ja huuto Jancsón (1921–2014) olevan kotimaansa ”ehkäpä kaikkein vaikeimmin hahmotettava elokuvantekijä”, legenda jo eläessään, joka jo tuolloin oli seppelöity ”modernin elokuvan muutaman suurimman taiteilijan joukkoon”. Lakia, taidehistoriaa ja kansantiedettä opiskelleen Jancsón ura kameran takana eteni uutisfilmien ja etnologisen tutkimuksen kautta pitkän fiktion pariin vuoden 1958 ohjauksella A harangok Rómába mentek (”Kellot on viety Roomaan”) ja jatkui aina tämän viimeisiin, keuhkosyöpään päättyneisiin vuosiin saakka. Häntä on arvostettu kollegoidensa keskuudessa laajalti, ja esimerkiksi viime loppiaisena edesmennyt taide-elokuvan mestari Béla Tarr kutsui Jancsóa "kaikkien aikojen suurimmaksi unkarilaiseksi elokuvaohjaajaksi".

Amerikkalainen kriitikko Jonathan Rosenbaum on kuvaillut Punaista psalmia ulkoilmassa kuvatuksi häikäiseväksi ja aistilliseksi kommunistiseksi musikaaliksi, jossa satunnaista alastomuutta käytetään yhtä lyyrisesti kuin laulua, tanssia ja luontoa. Sotavankeuden kokeneen Jancsón selluloidille maalaama kärsimysnäytelmä huomioitiin vuoden 1972 Cannesin elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnolla.

Teksti: Joonatan Nikkinen