SEF: Jokin ihmisessä

Mika Waltarin pienoisromaani Jokin ihmisessä ei ensiksi kelvannut "liian sairaalloisena" hänen vakiokustantajalleen WSOY:lle, ja kirjailija julkaisi sen omakustanteena vuonna 1944. Virallisesti se ilmestyi vuonna 1953 osana Waltarin pienoisromaanien kokoelmaa.

Muiden Waltarin tämän ajan pienoisromaanien joukossa Jokin ihmisessä on edelleen tietyllä tapaa sairaalloinen ja epämiellyttävä. Sen päähenkilöt eivät kadu mitään tekemäänsä, ja lopussa he päättävät jatkaa tiellään, vaikka se viekin varmaan tuhoon. Jokin ihmisessä muistuttaa amerikkalaisia noir- romaaneja, joissa päähenkilöt ottavat fatalistisesti vastaan kaikki saamansa iskut.

Kirjan muunsi elokuvaksi suomalaisen elokuvahistorian eriskummallisimpia ohjaajia, Aarne Tarkas. Hän oli näkemyksellinen ammattimies, joka melkein kaikissa elokuvissaan sohlasi mahdollisuutensa rönsyilyyn ja malttamattomaan tarinankerrontaan.

Jokin ihmisessä on monella tapaa poikkeus Tarkaksen uralla, ja hän piti sitä parhaana elokuvanaan. Tarkas osoittaa siinä hallitsevansa sekä tiiviin muodon että psykologisen rakentamisen. Elokuvassa on omat ongelmansa, kuten se, että elämäänsä kyllästyneen näköinen Jussi Jurkka esittää ikäistään useita vuosia nuorempaa hahmoa, mikä nakertaa tarinan uskottavuutta. Näyttelijöiden replikointi on toistuvasti tahattoman koomista liiassa kirjallisuudessaan.

Päähenkilö on Kauko, joka jo nuorena poikana ihastuu naapurin Osmiin. Osmin erikoinen nimi tekee hänestä alttiin kiusaamiselle. Myös Kauko osallistuu kiusaamiseen, mutta tajuaa isompana olevansa vähintään ihastunut Osmiin, josta vanhemmiten tulee kaunis ja puoleensavetävä nainen. Kauko on historian myrskyissä tiedottomasti, ilman motiiveja ajelehtiva hylkiö, jota tuntuu pitävän pystyssä vain rakkaus Osmiin. Osmi taas osoittaa monin tavoin vain halveksivansa Kaukoa, mikä ei missään vaiheessa vähennä Kaukon rakkautta häneen. Anneli Saulin esittämä Osmi kieltääkin koko elokuvan ajan rakastavansa Kaukoa, mutta lopussa, kun Kauko uhkaa ottaa hänet väkisin ja lyö pari kertaa kasvoille, nainen antautuu miehelle ehdoitta ja jättää jopa lapsensa yksin lumeen ja pakkaseen.

Elokuvan loppua kuitenkin muutettiin ja pehmennettiin Elokuvatarkastamon vaatimuksesta, ja siihen lisättiin moraalinen opetus, jota Waltarilta ei löydy.
Tarkas käyttää elokuvassa amerikkalaisista film noir -elokuvista oppimiaan keinoja, kuten jyrkkää ja kontrastista kuvausta, joilla kuvataan synkkiä porraskäytäviä. Tärkeimpiä tunnelmaa luovia elementtejä on Jussi Jurkan monologi. Einar Englundin musiikki tukee elokuvaa tummuudessaan ja synkkyydessään, ja esimerkiksi lasten takaa-ajokohtauksessa yhdistyy reipas marssimusiikki polyfonisiin puhallinsoittimiin.

Waltarin alkuperäinen pienoisromaani sijoittui 1900-luvun alkupuoliskolle, ja tarinan taustalla elävät niin Venäjän vallankumous kuin Suomen sisällissota jälkiseurauksineen. Tarkas toi elokuvan lähemmäksi tekoaikaansa. Kaukon työskentely Venäjän armeijan vallituksilla on muutettu työskentelyksi metalliverstaassa eikä hän osallistu sisällissotaan ja Aunuksen retkeen, vaan ainoastaan Lapin sotaan muiden suomalaisten rinnalla. Tarkas sanoi Elokuva-Aitta-lehdessä vuonna 1955, että muutokset ovat vain ulkonaisia eivätkä vaikuta itse "teoksen ideaan, raa'an intohimon kahlehtimattomuuteen". Selvää on, ettei tuotantoyhtiöllä olisi ollut varaa filmata teosta epookkina, ja muutokset ovat olleet myös käytännön sanelemia.

Juri Nummelin