KAVI: L’atante

KAVI:n (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) Turun aluesarjan syyskausi napsauttaa jälleen Kino Killan 35-milliset projektorit hurisemaan! Näytökset ovat tuttuun tapaan maanantaisin klo 19:30 ja niitä on yhteensä 12, syyskuisesta syyspäiväntasauksesta joulukuiseen Sibeliuksen päivään. Liput ovat 8€/kpl ja lapset 5€/kpl.

Nyt jos koskaan kannattaa tulla nauttimaan klassikoista ja filminäytöksistä, sillä KAVI:n aluesarja jää keväällä määrittämättömälle tauolle. 

Lisää KAVIn aluesarjoista voit lukea painamalla TÄSTÄ.

Jean Vigon kuolinvuoteellaan ohjaaman L’Atalanten ainekset ovat yksinkertaiset: jokilaiva, sen nuori kippari, joka nai laivalle keskiluokkaisen, ruumiillisen työn todellisuuteen tottumattoman tytön, nuori poika ja vanha merikarhu (yksi Michael Simonin suuria rooleja) muistoineen ja groteskeine esineineen, mukaan luettuna ystävän käsi spriissä. Vastassa, ohi lipuvilla rannoilla kaupungit, joihin tyttö pian alkaa kaivata. Nähtyään kaipuunsa kohteiden todellisuuden – riiston, työttömyyden, inhimillisten kontaktien vierauden – hän palaa L’Atalanten karheaan, aistilliseen maailmaan. Jakso, jossa aviopuolisot eron hetkinä kukin sängyssään uneksivat toisistaan, on aistivoimaisuudessaan humalluttavimpia koskaan tehtyjä, samoin raivopäinen kohtaus, jossa mies – mielessään vanha legenda siitä, kuinka veteen katsomalla voi nähdä tulevan aviopuolisonsa – sukeltaa kannelta veteen, keskelle villien unikuvien maailmaa.

”Kaikki elokuvantekijät etsivät Elokuvaa ja löytävät sen osittain. Vigossa on ihminen ruumiillistunut Elokuvaksi.

Hänen elokuviaan nähdessään huomaa, että hän on paljon enemmän kuin ohjaaja, hän ei ryhdy tapailemaan, ei tutki tuntematonta maata. Sen vuoksi hän tekee elokuvia niin kuin hengitetään.

Hän näkee, hän uneksii, ajattelee, kirjoittaa, elää elokuvaa (…) Vigon töiden visuaalinen suurenmoisuus selittyy näin: ensimmäisen kerran kuva ei ole sellainen, minä silmä sen näkee, ei myöskään niin kuin objektiivi sen näkee ja tallentaa, vaan millainen se olisi, jos objektiivilla olisi oma elämä, ymmärrys.

Jos elokuva on unen taidetta, on vain yksi ihminen, jolla on avaimet uniin: Jean Vigo” (Henri Langlois)

Vigoa ei taltutettu: L’Atalantessa hän sai kuvattavakseen rutiinikäsikirjoituksen ja teki siitä kuumeisen omaperäisen elokuvan. Näin siksi, että hänellä – kuten Buñuelilla – on suora, aistillisen juurtunut ote maailman kudokseen. Kuolemansairaan runoilijan kaikkia töitä hallitsee ainutlaatuinen, voittoisa lihallisuus, jota hän tarvittaessa jäsenteli myös kevyen ironisesti.